Ope kaarasi auton vähän rauhallisemmalle paikalle, pysäytti ja komensi vaihtamaan paikkaa.
Panikeerasin sohjossa, mutta niin vain lähdimme köröttelemään.
Kiertelimme omakotialuetta ympäri, pysäyttelimme ja käynnistelimme, välillä meni paremmin, välillä ei ihan niin.
Kiersimme lähilähiön.
Sitten menivät pasmat sekaisin: piti lähteä ajamaan kotia kohti ruuhkaliikenteessä. Keskittymiskyky oli siinä vaiheessa ajotuntia jo aivan nollilla, ja open valitsema reitti oli outo. Ihan eri kuin minkä olisin itse valinnut. Risteykset alkoivat yhtäkkiä vaatia ihan liikaa ajattelua ja olin piinallisen tietoinen jaloistani, jotka eivät tienneet mitä olisi pitänyt tehdä.

Totaalinen pimennys iski yhtä ylämäkeä ennen kotipihaa. Ilmoitin opelle tyynesti, että nyt loppui, minä vedän parkkiin tuohon isolle plaanille ja kävelen siitä.

Jalat tärisivät vain vähän, mutta olin tyytyväinen, voitonriemuinen ja hymyilevä.
Olin klaarannut aika monta vaikeaa paikkaa, osasin katsoa merkkejä ja risteyksiä ja liikennettä. Osasin väistää vastaantulevia paloautoja.
Jos nyt jotain miinusta hakee, niin minulla ei ollut hajuakaan siitä, mitä jaloilla olisi pitänyt tehdä ja milloin.

Sain kytkinoivalluksen yhtenä päivänä bussissa.
Olisin heti halunnut päästä testaamaan oivallustani, ja harmittelin, etten voinut lähteä noin vain ajelemaan.

Taas melkein kaksi viikkoa seuraavaan tuntiin, olen vähän näreissäni hitaasta tahdista.
Mutta ehkä aivot tarvitsevat aikaa oppiakseen.

*

Olen vajoamassa kaikkivoipaisuuskuvitelmiin. Jos kerran pystyn oppimaan tämän jutun, niin mitä kaikkea vielä ehdinkään opetella!
Ajattelin että rupeaisin seuraavaksi ottamaan soittotunteja. Sitten voisin olla keikkamuusikko. Pillit bussiin vain. Tai autoon.

Ope on kovasti kiireinen, ensimmäisestä ajokerrasta on kulunut viikko, toiseen ajoon on vielä viikko.

Ekalta kerralta tulin kotiin leveä virne kasvoilleni liimaantuneena. Varikkokentällä otettiin suoraa, kiihdytystä, jarrutusta ja mäkilähtöä, peruutettiin ja ihmeteltiin.
Ensin meni tosi hyvin.
Sitten tuli totaalinen blackout.
Onneksi oli tuntikin lopussa.

Nyt olen kasvattanut autokuumetta ja kytkinkauhua.
Haluan oman pienen punaisen auton.
Mutta olen ihan ymmälläni kytkimen suhteen.

Ei ole rattiraivoa.
On kytkinkauhu.

Ja pahoin pelkään, että tokalla kerralla joudun suoraan liikenteeseen. Se tuntuu olevan tämän open taktiikka.

Minä olisin kyllä mielihyvin ottanut heti suorin vartaloin muutaman ylimääräisen tunnin jo valmiiksi, että olisin saanut sitä opiskeluvarmuutta. Minimimäärä tuntuu kovin pieneltä tässä vaiheessa.

 Minä
Haluan
Oman
Auton

 

Eiköhän siinä tullutkin sanottua sitten ihan kaikki tarpeellinen.

taas teoriaa: oman tilan ja onnettomuustilanteen hallintaa. Yllätys oli, miten pitkään ystävämme alkoholi elimistössä viipyy.
Ja miten nopeasti rattiväsymys voi iskeä.

Ensimmäinen ajokerta on loppuviikosta. Jännityskertoimet alkavat jo nousta. Päivisin en asiaa ajattele, mutta öisin kaarailen pitkin maita ja mantuja, poljen kytkintä ja väännän rattia niin että rapa roiskuu.

Koko tohinalle omaa lisäjännitystään tuo se, etten todellakaan ole maininnut uudesta harrastuksestani kenellekään. Puoliso alkoi jo pohtia, miten perustavanlaatuisesti sitten joskus järkytämme lapsilaumaamme. Saan kuulemma kaapata auton ja sitten mennähuristellaan.
Monta kertaa on kyllä meinannut lipsahtaa sivusuun, ja poden tuskallisen huonoa omaatuntoa lukuisista "iltakokouksistani".

Jotenkin olen rentoutunutkin. Melkein (mutta vain melkein!) jopa odotan ensimmäisiä ajoja.
Ainakaan en ole jäykistynyt ihan tuolinmuotoiseksi teoriatuntien jälkeen.

nyt opiskelimme liikenteeseen liittymistä, poistumista ja ohittamista.

Olo oli oudolla tavalla levollinen, ikään kuin jokin suurempi henkinen lukko olisi hiljalleen sulamassa. Suorastaan odotan ensimmäistä ajokertaa - joka aikataulutussyistä on vielä yli viikon päässä.
Tämän tästä näen unia itsestäni ajelemassa.
Olen jopa alkanut kuvitella, että saattaisin pitää siitä.

Kulkiessani maailmalla yritän laajalla katseella havainnoida merkkejä, tapoja, sääntöjä. Yritän tulkita ja pohtia, oppia muistamaan.